Elämä

Elämä on valintoja. Koko pienen elämänsä ihminen joutuu tekemään monenmoisia valintoja elämässään. Minä valitsin pitää lapsen tultuani raskaaksi vain 2kk seurustelun jälkeen, "tunnettu' oltiin vuosi. Välillä mietin valintaani, koska jo tuon 2kk aikana suhteessa oli jo melkoinen läjä epäkohtia.Silti ainoa oikea päätös minulle oli jatkaa raskautta. Suhteessa tunteet ja alkuhuuma olivat erittäin vahvasti läsnä, epäkohdista huolimatta. Niiden avulla jatkoimme suhdetta, unelmoimme yhteisestä onnellisesta tulevaisuudesta ja olimme sitä mieltä, että rakkaus voittaa esteet. Kuinka naiivia.

Nyt hieman yli puolitoista vuotta myöhemmin välillä mietin, miksi en juossut ja lujaa? En kadu lapseni saamista, mutta välillä mietin miksi en jo tuon 2kk aikana vain antanut olla ja jatkanut elämää? Miksi minun piti tulla raskaaksi juuri tälle ihmiselle? Ehkä minun oli tarkoitus saada juuri tämä lapsi, niin olen sen välillä järkeillyt.

Tämä vuosi on ollut erittäin raskas. Ensinnäkin koko raskausajan parisuhteessamme oli ongelmia, ja aivan kuin paisuva vatsani, paisuivat myös parisuhteen ongelmat. Oli mustasukkaisuutta, valheita, epäluottamusta, väärinkäsityksiä, vaikeita tunteita, henkistä väkivaltaa, manipulointia ja välillä tahto luovuttaa. Tuolloin sentään yritimme, koska meillä oli silti vahvoja tunteita toisiamme kohtaan, molemmilla. Nyt tuntuu että yritämme, koska emme pysty päästämään irti unelmasta, unelmasta saada onnellinen ja ehjä perhe. Meillä näyttää vain olevan täysin eri käsitys yrittämisestä.
Sitten kuin pisteenä iin päälle tuli synnytyksen jälkeinen masennus, joka kuitenkin kesti vain muutaman kuukauden. Haimme ammattiapua ja saimme sitä. Silti se taisi olla miehelle liian kova paikka.

Kaikesta huolimatta minulla on vielä tunteita jäljellä. Kyllä, kaikista vaikeinta on päästää irti tuosta unelmasta ja haluaisin lapselleni ehjän perheen. Takaraivossa on myös pieni pelko, jaksaisinko ja pärjäisinkö yksinhuoltajana. Mutta nuo eivät silti ole ainoat syyt, on myös tunteita. Miehen sanojen ja käytöksen mukaan taidan tosin olla melko yksin tunteiteni kanssa. Mies silti haluaa yrittää, haluaa löytää tunteensa uudelleen, haluaa onnellisen ja toimivan perheen.

Miehellä on myös jonkinlainen isyyskriisi. Ei kuulemma loppupeleissä tajunnut, kuinka lapsi muuttaa elämän niin totaalisesti. Omaa aikaa pitäisi olla, ja paljon. Ainakin joka toinen ilta. Suhde on kylmä ja mies takertuu menneisyyteen, menneisyyten, jossa hänkään ei voi kerskua teoillaan. Tosin hän ei nää eikä myönnä omia virheitään, minä olen pilannut yksin kaiken ja minun pitäisi ottaa siitä vastuu. Hän ei tee koskaan mitään väärin, eikä koskaan ole väärässä.

Olen niin väsynyt miehen kylmään käytökseen ja suhteen paikalla jumittamiseen, että yritin ehdottaa miehelle tänään, jospa voisimme yrittää keskittyä toistemme ja suhteen positiivisiin puoliin.Mies takertuu vain negatiivisiin, ja jos niitä ei ole, repii menneisyydestä vanhoja negatiivisia asioita. Vielä ei ole kuulemma aika, aikaa täytyy vielä kulua, jotta hän voi edes alkaa keskittyä enemmän postiivisiin asioihin. Sillä välin jatkamme käyntejä parisuhdeterapiassa ja vellomme tässä kylmyydessä. Nyt ramppaa parvekkeen ja olohuoneen väliä, puhumatta mitään.